Image may be NSFW.
Clik here to view.
(Kuvan lapset eivät liity tähän juttuun © Kari Kuukka 2010)
Kirjoitin pari viikkoa sitten jutun “Koulukiusaamista vai kolonialismia?” Suomeksi, sillä halusin, että sen lukee maassamme mahdollisimman moni. Koen aiheen erittäin tärkeäksi.
Ja noin 40 000 lukijaa sen löysikin. Se poiki suuren määrän hyvää keskustelua ja kommentteja (joista suuri kiitos), aiheutti ilmeisesti koko joukon lehtien peruutuksia protestiksi SMF:n toiminnsta, eräs suivaantunut lukija perusti jopa FaceBook-ryhmän asian edistämiseksi. Hyvä näin.
Aloitin jutun esimerkeillä siitä, mitä Sanoma Magazines Finlandin tarjoama “sopimus” eli “me otamme kaikki oikeudet, emme maksa niistä mitään, sinä saat pitää oikeudellisen vastuun – ja me emme neuvottele” tarkoitaa tekijöille. Viittaan tässä vain edelliseen kirjoitukseeni enkä toista asiaa tässä sen enempää.
Mutta: huomaan olleeni itsekäs. Kirjoitin siitä mitä se tarkoitaa tekijöille – sen seuraukset kuvattaville/haastateltaville jäivät valitettavan vähälle huomiolle. Joten lyhyesti siitä.
Ymmärrät, että kuvasi voi päätyä kondomimainokseen?
Jos sinua kuvaa sopimuksen allekirjoittanut kuvaaja: ymmärrät, että kuvasi voi päätyä kondomimainokseen? Kuvaajan pitäisi kysyä sinulta lupa siihen, että sallit kuvasi rajattoman käytön maailmalla missä tahansa yhteydessä: journalistisessa yhteydessä ja mainoksissa, osana mitä tahansa kokonaisuutta tai koostetta.
Annatko todella luvan siihen – jos kuvaaja muistaa sen nyt kysyä ja pistää sinut allekirjoittamaan tällaisen monisivuisen luovutuspaperin?
Jos kuvaaja EI muista – tai hänellä ei ole mahdollisuutta siihen – ja kuvaa käytetään mielestäsi väärin, voit toki haastaa KUVAAJAN oikeuteen. Kustantaja on itsensä suojannut em. “sopimuksella”.
Esimerkki on luonnollisesti yksinkertainen, mutta todellisuus on juuri näin raadollinen. Kreikkalainen maalaismies, jota kuvattiin pieneen lehtijuttuun ja päätyi turkkilaisen jugurttipurkin etikettiin Ruotsissa on usein siteerattu esimerkki.
Sen sijaan, että yrittäisin itse löytää oikeita sanoja tässä tilanteessa, lainaan (luvalla) erään lukijan hienoa tekstiä edellisen kirjoitukseni kommenteista, hän tiivistää mielestäni tämän erittäin hyvin:
“Aikakauslehdille ja koko journalismille on tyypillistä käsitellä suuria aiheita ja ilmiöitä yksilön kautta, elävän esimerkin näkökulmasta. Tällä viikolla aihe voi olla aids-lääkityksen kehittyminen, ensi viikolla avioeron jälkeiset talousvaikeudet, vakava ylipaino tai lapsen itsemurha.
Koko tuo ihmislähtöisen journalismin pohjana ovat ihmiset, jotka päästävät kuvaajan ja toimittajan kotiinsa ja elämäänsä ilman rahallista korvausta, antavat kuvata lapsiaan, kertovat sairauksistaan ja itkevät valokuvaajan läsnäollessa. Oma kokemukseni on, että yleisin syy esimerkiksi tarjoutumiselle ja elämänsä avaamiselle on mahdollisuus auttaa muita samassa tilanteessa olevia ja tarjota eräänlaista julkista vertaistukea.
Virke –“tällaisen jutun olisin itse halunnut lukea, kun jouduin tähän tilanteeseen” on varmasti monelle aikakauslehtikuvaajalle todella tuttu.
Kaikki kehitys kohti oletusta, että jutut ja kuvat ovat vapaasti käytettävissä kaikissa yhteyksissä (myös ilman alkuperäistä asiayhteyttä) ilman kuvattavan ja kuvaajan suostumusta, on eettisesti todella arveluttavaa.”
Kun päästät kuvaajan kotiisi – ja aihe on jotain ylläkuvatun kaltaista – haluatko todella, että siitä syntynyttä materiaalia voidaan käyttää vapaasti ihan missä vaan: lehdissä, netissä, mainoksissa…?
Ehkä olen vanhanaikainen, mutta minusta tuossa on pieni ongelma.
Toinen esimerkkini tulee hyvin läheltä: en myöskään halua, että esimerkiksi tämän sivun alussa oleva kuva esiintyy… sanotaan vaikka Hollannissa julkaistavassa pedofiiliketjusta kertovassa jutussa. Ja siinä ei auta pätkääkään, että kuvan alla lukee “kuvan lapset eivät liity tapaukseen”.
Tässä tilanteessa minua kukaan tuskin haastaisi oikeuteen – sillä kyse on omista lapsistani – mutta vanhempana koen tämän hyvin ahdistavana mahdollisuutena. Ja ei, esimerkki ei ole kaukaa haettu: molemmat kuvan lapset ovat olleet lukemattomissa lehtijutuissa kuvituksena. Heidän kuvansa löytyvät useiden lehtien arkistoista. Merkinnällä: KERTAJULKAISUOIKEUS.
Selvyyden vuoksi: kun isä on valokuvaaja ja äiti toimittaja, niin tätä voisi lasten kannalta kutsua vaikka pakolliseksi pahaksi. Mutta näitä kuvia ei todellakaan käytetä yhtään missään muualla kuin mihin ne on kuvattu. Ei ilman minun lupaani.
Puhuin yllä omista lapsistani – minulle tärkeimmästä asiasta maailmassa – olkoon tämä aasinsiltana seuraavaan.
Koulukirjat ja historiankirjat
SMF on paitsi lehtien julkaisija ja mainostoimisto, niin myös kirjankustantaja. Jos he nyt tällaisella sopimuksella haalivat arkistoihinsa suurimman osan maassamme kuvattavasta journalistisesta kuvasta: kuka päättää, miltä näyttävät historian kirjat ja lastemme koulukirjat parin vuoden päästä? Tällaisella “super kustantajalla” on mahdollisuus sanella mitä kuvia tulee ja ennenkaikkea, MITÄ EI TULE oppikirjoihin. Tekijät itse eivät voi materiaalia myydä kenellekkään toiselle kustantajalle eivätkä käyttäää missään kaupallisessa yhteydessä, sillä sopimus kieltää sen. Sanomilla on satojen tuhansien kuvien arkisto ilmaiseksi käytössään – ja sieltä voidaan valita itseä miellyttävä sisältö.
Jälleen, olen ehkä vanhanaikainen, mutta minusta tässä on pieni epäkohta. Että yksi kustantaja – joka toimii puhtaasti kaupallisin periaattein – voi määrätä minkälainen sisältö ja historia meidän kirjoihimme (jotka siis kymmenen vuoden sisällä ovat paljolti jotain muuta kuin paperia ja luonteeltaan hyvin visuaalisia) tallennetaan.
Tai vaikka niitä kustantajia olisi muutamakin. Demokratian kannalta lienee itsestään selvää, että ei pelkästään valta vaan myös historiankirjoitus täytyy olla hajautettu, jotta se olisi rikas ja mahdollisimman objektiivinen.
Immateriaaliarvo
Yksi sana, joka toistuu käytävässä keskustelussa on immateriaalisuus: immmateriaalioikeus ja immateriaaliarvo. En rupea niitä sen enempää kääntämään ja vääntämään, mutta haluan kiinnittää huomiota yhteen seikkaan: immateriaaliarvo on aivan todellinen arvo.
Kokoelma kuvia, sanotaan vaikka 50 000 kuvaa vuodessa(joka on minun noin vuosituotantoni tällä hetkellä) on yksi kovalevy työpöydän nurkalla. Siltä levyltä ehkä myyn vuoden mittaan muutaman ruudun kirjoihin ja erilaisiin muihin tarkoituksiin. Saan muutaman euron, mutta tällä levyllä on niin sanotusti immateriaaliarvo – tai paremminkin: sen levyn sisällöllä on immateriaaliarvo.
Kun SMF haalii yksinoikeudella itselleen sanotaan 500 kuvaajan työn ja heidän “vuotuiset kovalevynsä” yksinoikeudella, tämä immateriaaliarvo muuttuukin todelliseksi. Tämän kokoinen kuva-arkisto esim. kymmenen vuoden aikana kerättynä on erittäin arvokas ja suuren yhtiön kyseessä ollessa: se voidaan liittää yhtiön taseeseen ja se nostaa yhtiön osakkeiden arvoa.
Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että yhtiön arvo kasvaa. Hyvä niin. Mutta jotenkin koen epäoikeudenmukaiseksi sen, että tekijät eivät saa tästä kasvusta senttiäkään.
Maan tapa
Yksi teema, josta olen useaan otteeseen esittänyt huolestumiseni on nyt esitetyn “sopimusmallin” pesiytymisestä maan tavaksi, jopa lainsäädäntöön saakka. Jos SMF saa tässä tahtonsa lävitse, jokainen pienenmpi kustantaja ja kyläkauppa seuraa perässä.
Surullinen esimerkki – tai paremminkin täydellisen korni sellainen – meillä jo on: Suomen Yrittäjät (siis putiikki, jonka pitäisi ajaa yrittäjien etua) lähestyi avustajiaan (jotka tekevät heidän lehteään) samanlaisella sopimuksella taannoin. Se oli suoraan kopioitu suuren mediatalon vastaavasta paperista, ja sisälsi mm. TAKAUTUVASTI oikeuden KAIKKEEN kuvaajan tekemään materiaaliin. Heiltä asiaa tiedusteltaessa kävi ilmi, että eivät olleet ilmeisesti edes lukeneet ko. paperia lävitse ennen lähettivät sen avustajilleen.
Ei voi kuin ihailla tuota “ammattitaitoa” mikä näissä putiikeissa vallitsee….
Ja kyseessä siis: Suomen Yrittäjät. Pienyrittäjän asialla.
Vähän hiljaiseksi vetää.
Tulehtunut tilanne
Alallamme vallitsee käsittämättömän tulehtunut tilanne. SMF haluaa itselleen kaiken – neuvottelematta ja vain siksi, että se täysin hallitsevaa markkina-asemaa hyväksi käyttäen voi näin tehdä. Graafisella alalla lakkoilu on kielletty (myös tukilakot), koska vallitsee ns. absoluuttinen työrauha ja yksinyrittäjien järjestäytyminen on kielletty (kartellisyyte).
Miten tilanne ratkeaa, aika näyttää. Henkilökohtaisesti uskon, että muutoksen pitää tulla journalistien omista riveistä.
Sanoin journalistien riveistä. Ei, ei freelancereiden, vaan JOURNALISTIEN omista riveistä. Ymmärrys siitä, minkälaista vääryyttä tässä ollaan koko meidän yhteiskuntajärjestelmälle tekemässä täytyy elää ammattijournalistien mielessä. Vai ovatko kaikki vain niin väsyneitä ja alistuneita – ja tässä pelon ja ahdistuksen ilmapiirissä kiihkeästi vain odottavat OMAA eläkettään, eivät vain enää jaksa ja viitsi…?
En halua edes ajatella tätä vaihtoehtoa: se on liian pelottava tulevaisuudenkuva.
Tiettyä toivoa luo tänään SMF toimitusosaston kirjelmä yhtiönsä johdolle, jossa he kohteliaasti käytännössä antavat johdolle epäluottamuslauseensa oman yhtiönsä toimista.
Mielenkiintoinen on viimeinen lause:
“Osasto myös toivoisi tietoja siitä, millaiset taloudelliset tai muut perustelut tämän freelancer-sopimuksen taustalla ovat.”
Luulisin, että sitä toivoisivat myös kaikki tekijät ja lukijat myös. Mielestäni he myös ansaitsisivat ne.
Nopea pika-analyysi tämän absurdin, mutta pelottavan todellisen farssin pohjimmaisista syistä on kuitenkin selkeä: arroganssi, typeryys, näköalattomuus ja ennenkaikkea pohjaton ahneus.