(My second exception in the history of this blog: this is in Finnish – as I try to make my point very clear  – and I’ve realized that there is a bit of a threshold with English).

Koulukiusaamista vai kolonialismia? Ei kumpaakaan, mutta parempaa vertausta en keksi Sanoma Magazines Finlandin tavalle toimia. Isomman oikeudella otetaan kaikki – vain siksi, että voimaa löytyy.

SMF lähestyi joulunpyhinä avustajiaan yksipuolisesti laaditulla sopimuksella, jossa se sanelee suurimman oikeudella ne säännöt, millä työtä jatkossa tehdään. “Allekirjoita tai työt loppuvat – me emme neuvottele” oli kustantajan tyly viesti. Sopimusnivaska takaa SMF:lle täysin vapaat kädet tehdä mitä haluaa käsiinsä saamalla materiaalilla – tai olla tekemättä, jos niin tuntuu. Haudata se arkistoihin maailman tappiin saakka.

300 SMF:lle työskentelevää/työskennellyttä ammattifreelanceria ilmoitti eilen omalla nimellään, ettei tule tällaista hyväksymään. Lista on kattava – tunnistan sieltä valokuvaajista maamme parhaat tekijät. Lisättäköön: jos joku ihmettelee miksi nimeni ei ole mukana: olisin ylpeä, jos voisin pistää nimeni tuohon listaan, mutta en itse työskentele SMF:lle.

Kyseinen “sopimus” on aika raskasta luettavaa – ja vaikka olenkin ehkä käynyt keskivertoa enemmän kouluja, en minäkään jaksa sitä ajatuksella loppuun kahlata (tässä linkki, sitä on 8 sivua) Onneksi SMF tietää tämän ja heidän johtava lakimiehensä Antti Ikonen hieman alentuvaan sävyyn valittelikin, että “ymmärrämme, että tämä on vaikeaa luettavaa teille avustajille, kun ette ole tällaiseen tottuneet…”

Käytännön esimerkki

Hypoteetinen tilanne: JOS minulle olisi tällaista tarjottu, JOS olisin sen allekirjoittanut ja työni olisi tuon sopimuksen tekstin alaista.

Kuvitellaan hieman…

1) Haluan tehdä retrospektiivisen kirjan – vaikkapa oppikirjan omista kuvistani, oppaan urheiluvalokuvaukseen. Ei onnistu. En saa käyttää omia kuviani mihinkään kaupalliseen tarkoitukseen.

2) Jostain syystä haluaisin, että minun kuviani EI KÄYTETÄ jossain yhteydessä – sanotaan kirjassa/multimediaprojektissa – vaikkapa yhteydessä,  jonka aihepiiri sotii minun maaimankuvaani vastaan. En pysty sitä estämään ja  SMF voi tehdä mitä haluaa – globaalisti. SMF pitää itsellään 100% mahdollisista tuloista.

3) Jos kohdassa kaksi mainittu kirja (jota en siis halua julkaistavan) aiheuttaa kiistaa tai oikeustoimia – esim. joku kuvissani esiintyvä henkilö nostaa siitä kanteen – minä vastaan, sillä sopimus säilyttää kaikki vastuut minulle. Niin… ja edelleen SMF pitää 100% tuloista.

4) Jos SMF mainostaa tätä kirjaa – kutsutaan sitä nyt vaikka “Urheilukuvauksen ABC” -nimellä -esimerkiksi Palanderin nassulla: Kalle soittaa minulle, kysyy tuttuun tyyliinsä  “Mitä V..tua?” ja lähettää laskun. Minä maksan. SMF pitää 100% tuloista.

5) Jos SMF vaikka käyttää tämän blogijutun alussa olevaa kuvaa kirjassaan – minä vastaan ja maksan vahingonkorvaukset (sillä olympialaisissa kuvaaminen ja olympiarenkaiden käyttö on tarkoin rajattu). Ja tietysti: SMF pitää 100% tuloista.

6) Olen myös multimediatuottaja. Haluaisin tehdä multimediaprojektin jonkun legendaarisen valokuvaajan työhön pohjaten. Puhtaasti esimerkin vuoksi otetaan vaikka Hannes H, jonka työtä kunnioitan todella paljon. Jos hän olisi tuollaisen sopimuksen alla…  Ei onnistu. Kustantaja tosin voisi saada asiasta kuultuaan hyvän idean tehdä tämä ehdottamani itse – ilman mitään velvollisuutta kysyä tekijältä – ja arvaatte varmaan: pitää 100% tuotoista. Hannes ei saisi senttiäkään.

Kysymys: jos sinä olisit visuaalinen ammattilainen ja saisit leipäsi siitä,  että kuvasi näkyvät -allekirjoittaisitko?

Miksi olen huolestunut?

Kuten mainitsin, minulle tätä ei ole tarjottu, koska en SMF:lle  tällä hetkellä työskentele. Mutta kun yksi maailman mittakaavassakin noteerattavista kustantajista saa isomman oikeudella jotain näin absurdia lävitse, siirtyy käytäntö nopeasti muille pienemmille tekijöille – jopa lainsäädöntöön.  Rahalla on helppo lobata… Kuten englaniksi sanotaan: “Money talks and bullshit walks…”

Unohtuu se asia, että käsite copyright on syntynyt siksi, että se palvelee kaikkien etua – niin tekijöiden kuten myös yhteiskunnan. Nyt SMF:n ajama sopimus (ja muut vastaavat) ovat puhtaasti isojen korporaatioden  taloudellista etua tavoittelevia kyykytyskäskyjä.Niitä ei parhaalla tahdollakaan voi kutsua sopimuksiksi.  Siinä kärsii ensimmäisessä aallossa tavalliset ihmiset (tekijät ja lukijat), toisessa vaiheessa hyvin nopeasti koko yhteiskuntarakenne.

Journalismia – ja kuka sitä tekee

Ymmärrettävästi: operoiva voima ei ole journalismi – vielä vähemmän laatujournalismi. Business määrää – “paperinvärjäysteollisuus” kuten eräs ystäväni risti käsitteen “journalismi”  – tulee vikisten perässä.

Kysyn yhden kysymyksen johon jokainen voi itse mielessään miettiä vastausta: 300 maan parasta visualistia kokee tilanteen niin epätoivoiseksi, että tekevät omalla nimellään julkisen listan, jossa he yksiselitteisesti tyrmäävät tällaisen toiminnan. Omalla nimellään – riskeeraten itsensä ja perheensä toimeentulon jatkossa (josta en voi muuta sanoa kuin RESPECT ja kumartaa todella syvään). Mukana mm. tämän vuoden valokuva Finlandian voittaja. Sellaisia nimiä, joiden rinnalla oma osaaminen täysin kalpenee. Maan parhaat tekijät yksinkertaisesti.

Ja nyt se kysymys: miksi tästä uutisoi valtamediasta tänään Turun Sanomat ja eilen Markkinointi&Mainonta ja…  ja siinähän ne olivatkin. Yritin selata Helsingin Sanomia lävitse… mutta asia ei ilmeisesti ole riittävän tärkeä ylittämään uutiskynnystä. Ilta-Sanomat kyllä lupaavasti otsikoi “300 Sikaa” – mutta se olikin todellinen uutinen.

Ja sanomattakin siis selvää: SMF/HS/IS ovat saamaa yhtiötä – kaikki ajavat samanlaisia sopimuksia maan vakiintuvaksi tavaksi.

Onko päätösvalta siitä kuka tekee ja mitä tehdään siirtynyt toimituksen yläpuolelle lakimiehille?  Sinänsä: juristihan tekee vain työtään kun yrittää maksimoida yhtiönsä saaman edun – oli se sitten rahaa tai immateriaalioikeuksia – jotka loppupeleissä ovat siis täysin sama asia. Kiristää peukaloruuvia niin tiukkaan kun sen lain puitteissa on mahdollista. Ylitsekin, jos uskoo, että toisella puolella ei ole mahdollisuutta palkata samanlaista lakimiesten armeijaa.

Journalistista toimintaa pitäisi ohjata päätoimittajien… tekevätkö he niin? Kirjoitetaanko siitä, mikä oikeasti on tärkeää tai kiinnostavaa – vai vaan siitä, mikä voidaan levittää mahdollisimman laajasti ja hyvällä katteella?

Jos haluaa nähdä mihin johtaa se, että mediaa ohjataan vain taloudellisin periaattein, kannattaa ehkä tutkailla Berlusconin Italiaa, jossa yksi taloudellisesti vahva mediatalo on dominoinut. Yleinen sivistystaso, talous, korruptio… mutta kuten joku nuorempi sanoisi: “mitä välii, hei… meil on viihdettä”.

Heijastukset yhteiskuntaan

Niitä on kaksi mielestäni. Ensimmäinen on helppo: Lehdistö, joka toimii journalistisin periaattein eikä maksimaalisen hyödyn tavoittelun ehdoin on yhteiskunnan kannalta ensiarvoisen tärkeää. Tämän pitäisi olla niin selvää, ettei sitä tarvitse edes mainita. Pitäisi käydä selväksi jo peruskoulun alaluokilla.

Toinen on mielestäni erittäin mielenkiintoinen: hyväksymmekö me yhteiskuntana, että suuret korporaatiot voivat alihankittaa suurimman osan työstään alihankkijoille ja sanella sitten yksipuolisesti ne ehdot – määräävää markkina-asemaa ja puhtaasti isomman voimaa käyttäen – joilla työtä tehdään. Mitä tapahtui sille, että ihmisiä oikeasti palkataan töihin?

Olemmeko ajautumassa kohti yhteiskuntaa, joissa meillä on leegio suuryrityksiä, joiden tehtävä on vain tuottaa maksimaalinen voitto… ja pohjaton kaivo “yrittäjiä” joita voidaan kohdella miten halutaan. Todellisia yksinyrittäjiä, sillä laki kieltää heidän järjestäytymisensä. Purukumimalli: pureskellaan, pureskellaan… ja syljetään pois. Kuten Mikael Pentikäinen, Helsingin Sanomien päätoimittaja radiohaastattelussa totesi: “Nehän ovat yrittäjiä… ei journalistiliitto voi niitä edustaa”.

Tai lakaistaan kaikki osaaminen pois Eila Kaisla – tyyppisiksi vuokrataloiksi (ja huom. en kritisoi EK:ta tässä millään tavalla), josta tarvittaessa saa halpaa massaa muutamaksi tunniksi töihin. Näinhän Oravamedia (ent. Yhtyneet Kuvalehdet, ent. Otavamedia) toimi tuossa vuoden vaihteessa. (Kehoitan ennenkaikkea kiinnittämään huomiota viimeiseen riviin).

En kirjoita yhteiskunnasta sen enempää – en katso olevani oikea henkilö siihen. Mutta jään pohtimaan: jos todelliset media-ammattilaiset eivät nyt saa ääntään kuuluville – ihmiset jotka työkseen sitä tekevät – niin mikä syrjitty ammattiryhmä siihen jatkossa pystyy?

Mieleen tulee myös kenraali Adold Ehnroothin legendaariset sanat: “Yhteiskunta joka ei pysty pitämään huolta heikoimmistaan on heikko yhteiskunta”

“Yhteiskunta joka ei pysty pitämään huolta heikoimmistaan on heikko yhteiskunta”

Kahden pienen lapsen isänä pohdin sitä jatkuvasti. Onko tämä todella se suunta johon haluamme maatamme kehittää ja se perintö jonka haluamme jättää?

Median murros

Media on muuttumassa seuraavan kymmen vuoden aikana rajummin kuin koskaan meidän elinaikanamme. En vedä keskusteluun Gutenberg-korttia, mutta väitän, että edes television tuleminen ei ollut niin suuri muutos, kun mitä nyt todistamme.

Kaikki ammattilaiset tietävät tämän, uskoisin. Kaikki ovat peloissaan ja epävarmoja siitä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Kirjoitiin lyhyen kolumnin Journalisti-lehteen aiheesta, jossa loppusanoissa kyseenalaistin kustantajan roolia tulevaisuudessa. Meiltä on hyvinkin nopeaan tahtiin tuotannon kustannuksista poistumassa (sanomalehti)paperi, painokoneet ja logistiikka – eli käytännössä n. 70% kustannuksista lakkaa olemasta.

Tähän mennessä kustantaja on tehnyt juuri sitä: “kustantanut” eli luonut median/alustan,  jossa tekijät – korvausta vastaan – ovat saaneet äänensä kuuluville. Painanut tuotteen ja jaellut sen. Mikä on kustantajan rooli tämän murroksen jälkeen? Yleensä: onko sitä?

Puhun tyypillisesti sanomalehdistä, mutta aikakauslehdet seuraavat perässä. Näin ollen ymmärrän täysin “kustantajien” paniikin.

Mutta kuitenkin: jotenkin ihan sillä kuuluisalla maalaisjärjellä ajateltuna kannattaisiko ehkä sittenkin pitää kiinni niistä huipputekijöistä, jotka tuottavat sellaista jälkeä josta joku haluaa tulevaisuudessakin jotain maksaa? Kyllähän tekstiä ja kuvaa on maailma täynnä, ei se ole ongelma. Sisällön suhteen meillä on enemmänkin filteröinti-ongelma: miten löytää se huippujälki ja saada se näkyville tuosta massasta, jota tulvii joka tuutista?

Ja vihjeenä SMF:n suuntaan: sen huippujäljen tekijät ovat tuolla listalla. Tämä on pieni maa ja ne ovat tuossa. Kyllä: siitä puuttuu iso liuta ammattilaisia, mutta he eivät tällä hetkellä työskentele SMF:lle. Jos haluatte hyviä kuvia keskisormesta, niin tuota “sopimusta” kannattaa tyrkyttää heillekin.

Loppusanat

Joskus kuusikymmenluvun alussa HKL:n busseissa oli vielä rahastajia, näin muistan. Mutta: ajat muuttuivat ja ammatti katosi. Onko samalla tavalla käymässä vähän pidemmässä juoksussa perinteiselle kustantajalle? Ja ovatko ne ylimmän kerroksen lakikoulun käyneet pukumiehet omineet itselleen uuden ammattinimikkeen – kun se HKL:n busseista vapautui markkinoille – nimeltä “rahastajat”?

Heille journalistinen sisältö vain kauppatavara. Kuta halvemmalla ja laajemmin oikeuksin sen voi itselleen kiristää, sitä paremman katteen sille saa. Mitäs se “journalistinen sisältö” on… ei sillä niin väliä, pääasia on, että se on halpaa ja vapaasti myytävissä eteenpäin. Kuvat: ei niin huonoa, ettei kelpaisi meille, jos se on halpa. Eikä niistä tekijöistä ole väliä… nehän ovat freelancereita.

Surullisinta kaikessa: tässä pelon ja ahdistuksen ilmapiirissä meidän lehdistömme käpertyy kokoon, eikä edes kirjoita tästä.